Minulla on ystävä, joka aina jaksaa kertoa/olettaa kuinka vaikeaa hänen elämänsä ollut, on ollut masennusta, pettämistä ja varmaan jotain vielä siihen lisäksi jota hän ei ole edes kertonut. Jostain syystä minua ärsyttää tämä. Nyt halusin alkaa miettimään, mikä siinä ärsyttää. Ja tutkiskella muutenkin itseäni, menneisyyttäni, omia ongelmiani ja muiden ongelmia. Kuka on oikeutettu valittamaan siitä, kuinka epäoikeudenmukaisesti häntä on kohdeltu? Ja mitä masennus loppujenlopuksi on? Miksi huonoja kokemuksiaan ja erityisesti niistä selviämistä pitää niin kovasti joidenkin mainostaa?

Ensiksi, on mahdoton alkaa arvostelemaan toisen käyttäytymistä jos ei tiedä asiasta mitään. En missään nimessä yritä väheksyä masennusta sairautena, enhän itse tiedä mitä se on. Haluan vain oppia uutta.

Itselläni on diagnosoitu lieväasteinen masennus. Itse tiedän, että tämä ei kuitenkaan ollut sairaus. Se oli yksinäisyyden, huonon itsetunnon, ujouden, epävarmuuden yms.tulosta. Nyt olen saavuttanut paljon hyvää elämässäni, ja "masennus" on poissa. Tein sen eteen töitä. Tulee siis miettiä, onko masentunut mieliala syy vai seuraus. Ehkä tiesin jo "masennuksen" hetkellä, ettei se ollut oikeaa masennusta, mutta en vain heti osannut tehdä sille mitään. Sain lääkereseptinkin, mutta sitä en käyttänyt. Olisivatko jotkin lääkkeet kuitenkin tuoneet kehooni hyvänolon tunnetta, joka olisi katkaissut kierteen: olisin ollut iloisempi ilman mitään mainittavaa syytä, ja tämän jälkeen olisin ollut helpommin lähestyttävä ja asiat olisivat luistaneet luonnollisesti paremmin. Vai olisiko lääkkeiden käyttö ollut yhtä tyhjän kanssa, koska minulla ei ollut fyysistä masennusta? Jokainen voisi nyt itse miettiä, onko elämässä pielessä jokin, mikä olisi hoidettavissa lääkkeiden sijaan vaivalla ja työllä? Esim.ylipaino, yksinäisyys, epävarmuus siitä mitä haluaa tehdä elämällään jne. Psykologi on myös oiva lääke pahaan mieleen. "Masennus-sairauden" taakse on ehkä helppo piiloutua, ajatella että "enhän minä voi kun on tämä masennus". Entä jos voisikin? Onnellisuuden ja menestyksen eteen joutuu näkemään vaivaa, ei kukaan tule repimään ylös omasta sängystä.

Kai sitten on niitäkin, jotka ovat sairastuneet masennukseen vaikka elämässä olisi kaikki hyvin. Tässäkin mielestäni tulisi vielä ajatella että onko todella. Onko esim.jotain menneisyyden käsittelemättömiä pahoja asioita, jotka nousevat alitajuisesti pintaan ja purkautuvat masennuksena? No, en ole lääkäri enkä ole läpikäynyt masennusta, joten paha sanoa. Tälläiseen oikeaan masennukseen avun voivat antaa sitten psykologit ja lääkärit. Tässä kuitenkin todella pohdin, voiko tosiaan masennus olla aina pelkästään syy, ei seuraus? Kilpirauhasen vajaatoiminta, huonot elämäntavat ym.altistavat myös pahaan mieleen. Olen kuitenkin saanut niin paljon kommentteja että masennus on fyysinen sairaus siinä missä muukin, joten uskon 90 % tähän.

Haluaisinkin kysyä kaikilta masentuneilta: 1. Onko elämässäsi jotain mitä haluaisit muuttaa (masennuksen lisäksi)? 2. Onko jokin tapahtuma aiheuttanut masennuksen? Jos edellämainituista kumpikaan ei koske sinua, uskon että masennus on fyysinen sairaus.

Palatakseni ystävääni... En oikein usko että hän on ollut oikeasti masentunut. Uskon että hänelläkin oli epävarmuuden ym.ongelmia. On minullekin tapahtunut ikäviä asioita, enkö minä saa kunniaa siitä että olen niistä selvinnyt? En itseasiassa osaa sanoa, kumpi on esimerkiksi pahempi: pettäminen vai koulukiusaaminen. En haluaisi olla myöskään se joka "ei tiedä asioista yhtään mitään", hän nimittäin suhtautuu minuun noin kun kyseenalaistan tätä masennusta. En tiedäkään. Eikä hänkään tiedä. Pointtini on, että tosiaan on vaikea kilpailla siitä, kuka on elänyt vaikeimman elämän/selvinnyt vaikeuksista, koska ihmisillä on erilainen luonne (esim.sietokyky) ja ihmiset näkevät vastoinkäymiset erilaisena verrattuna luonteeseensa. Yksi syy myös siihen, miksi hän tällä hetkellä painottaa vastoinkäymisiään, on se että niistä ei ole kauan aikaa. Minulle pahimmat ajat sijoittuvat lapsuuteen, ja olen ne jo tavallaan unohtanut. Viimeiset vuodet olen elänyt melko mukavaa aikaa. Näin ollen hänen elämänsä vaikuttaa (tai mahdollisesti myös on ollut) vaikeammalta. En edelleenkään halua väheksyä, kerron vain mitä ajattelen ja mitä mieltä olen.

Musiikki on suosittu puheenaihe ja se yhdistää ihmisiä. Koska en ole musiikin asiantuntija, minun on vaikea analysoida sitä täysin oikein, vaikka haluaisinkin. Haluaisin oppia enemmän musiikista ja olla ylpeä musiikkimaustani, sekä pystyä keskustelemaan siitä. Toivoisinkin mielipiteitä asiasta muilta musiikinharrastajilta.

Suurin vaikeus on muodostunut siitä, etten oikein osaa määritellä mistä oikeasti pidän. Menenkö vain ryhmän mukana vai omaanko omia mielipiteitä? Vai onko totuus vain se, että satun pitämään monista eri tyylilajeista? Vai alanko vain alitajuisesti pitämään lähimmäisteni musiikkimausta kuuluakseni joukkoon? Inhoan kysymystä "mitä musiikkia kuuntelet", kun määritelmäni on niin epäselvä "kaikenlaista, riippuu bändistä". Toisaalta, se on totuus. Voisinko kuitenkin vielä kehittää itseäni tässä asiassa ja antaa napakamman vastauksen?

Valitettavasti olen huomannut, että alan pitämään helposti samaa musiikkia ykkösjuttuna kuten ihmiset joiden kanssa liikun. Tällöin minua vähän hävettää ilmaista muitakin mieltymyksiä, varsinkin kun en osaa perustella niitä. Kuulostan varmasti pinnalliselta, jos sanon Rihannan olevan hyvä. Mutta mikäli osaisin perustella sen ja pystyisin todistamaan sen olevan musiikkilaji siinä missä muukin, olisin itsestäni ylpeä. Ehkä tulisi etsiä jotain ei-niin-pinnalla olevia R&B-laulajia niin en olisi niin pinnallinen? Usein kuulee agressiivista kommenttia siitä, että "tuollainen r'n'b on kehittymättömien teinien musiikkia, tämä heavy-rock on oikeaa musiikkia eikä niin tuotettua kuin tämä ja tämä blaa blaa blaa". Toivoisinkin nyt siis syvempää otetta tähän ja mielipidettä siihen, mikä tekee musiikkimausta hyvän.

Musiikki on aina kuulunut elämääni enemmän tai vähemmän. Perus-lastenlurituksien jälkeen muistan alkaneeni kuunnella lähinnä pop-musiikkia 10 vuoden tienoilla. Lemppareitani oli mm. Spice girls, Backstreet boys ja Britney Spears. Lapsuudenystävälläni ja muilla tytöillä luokallani oli myös sama maku. Menin kaverini harrastukseen, show-tanssiin, mukaan. Vielä tänäkin päivänä harrastan tanssia. Pidän myös laulamisesta. Ala-asteella laulukokeesta pamahti 9, jota jaksan edelleen hehkuttaa, heh. Karaokessa olen tuntenut palavaa halua mennä laulamaan yleisön eteen ja harmitellut lahjojeni menoa hukkaan. Viime aikoina päätin tehdä testin ja kuulla miltä lauluni oikeasti kuulostaa. No eipä se mitenkään erityisen kauniilta kuulostanut, kun nauhurilta sitä kuuntelin. Enää ei harmita kun en uskalla mennä karaokea laulamaan.:) Se on jännä miten oma laulu pään sisällä kuulostaa hyvältä ja siitä saa mielihyvää, mutta ulkoapäin eri juttu. Toivottavasti tanssissa ei ole sama homma. Voisi ehkä ehdottaa jonkun tanssikoreografian filmaamista tanssitunnilla. Ainakin baarin tanssilattialla tunnen loistavani... Voihan toki olla, että kun tuntee olonsa rennoksi niin näyttää myös hyvältä. Sattuneesta syystä olen alkanut innostumaan kitaran soitosta. Tuntuu kuitenkin oudolta mennä yhtäkkiä jonnekin kansanopiston kitara-kurssille. Ehkä nyt vaan panostan tanssiin ja uusien bändien opiskeluun.

Mistä musiikkimaku loppujenlopuksi syntyy? Syntyykö se piireistä, joihin on lapsuudessa/nuoruudessa luonnollisesti ajautunut? Tuleeko se geeneistä? Onko mukana ei-tiedostettua sosiaalisen hyväksynnän tarvetta?

Seuraavaksi voisinkin listata genreittäin mielimusiikkiani.

Elektroninen musiikki:

Paul Kalkbrenner: www.youtube.com/watch

Röyksopp: www.youtube.com/watch

Rock:

Kings of convenience: www.youtube.com/watch

Coldplay: www.youtube.com/watch

Snow patrol: www.youtube.com/watch

Incubus: www.youtube.com/watch

The Fray: www.youtube.com/watch

Lost prophets: www.youtube.com/watch

Linkin Park: www.youtube.com/watch

R&B:

Lenny Kravitz: www.youtube.com/watch

M Pokora: www.youtube.com/watch

Pop:

One Republic: www.youtube.com/watch (ehdottomasti yksi suosikeista, johon en kyllästy koskaan)

On mielenkiintoista (ja monimutkaista), miten monta eri tyylilajia esimerkiksi rock-musiikki sisältää. Monessa musiikissa yhdistyy eri genret, kuten esimerkiksi "vaihtoehtorock" eli "alternative rock". Sijoitin bändit/laulajat nyt siihen genreen mitä ne pääasiassa ovat. Piti myös miettiä, mihin genreen esimerkiksi Lenny Kravitz sijoittuu. "Elements of rock, soul, R&B, funk, reggae, hard rock, psychedelic, folk and ballads" ovat Wikipedian mukaan hänen tyylisuuntiaan.

Hei. Pahinta krapulassa on sen henkinen puoli. Kun herään, alan melkein poikkeuksetta ajattelemaan mikä meni pieleen sosiaalisessa kanssakäymisessä viime iltana. Tunnen häpeää pikku jutuista, vaikkei mitään niin kovin ihmeellistä tapahtunutkaan. Nyt meni myös rahaa niin sen takia on vähän morkkista. Hätä ei ole kuitenkaan tämän näköinen kun asiaa alkaa kunnolla pohtimaan.

Rahan meno: Ok, pari viimeistä juomaa olisi voinut olla ottamatta. Mutta rahoja ei saa takaisin joten turha sitä murehtia. Ensi kerralla voisin ottaa täysin tipattoman linjan. Ei se edes ole välttämättä se alkoholi joka rentouttaa seurassa (no on, mutta ei se ole kaikki kaikessa), vaan se on se että muutenkin rentoutuu alkujännityksen jälkeen ja tutustuu ihmisiin. Minulla on kuitenkin rahaa ruokaan ym.jäljellä, joten ei ole mikään katastrofi.

Mitä hyvää tässä illassa oli? Tutustuin enemmän uusiin ihmisiin, ja saimme muodostettua myös eräänlaisen harrastuskerhon, mikä on mukavaa ja tulemme näkemään jatkossakin. Kaikenkaikkiaan oli hauskaa enkä tuntenut oloani melkein yhtään pahaksi tai ulkopuoliseksi.

Lopussa taisin vähän nolata itseäni kännipuheilla joissa ei ollut paljon järkeä, mutta sitä sattuu ja kaverit hyväksyvät minut silti. Mutta onneksi kukaan ei varmaan ajattele asiaa samoin kuin minä. Ehkä se on ihan hauskaa muistella. Sosiaaliset taitoni eivät ole parhaimmat, enkä käyttäytynyt täydellisesti. Ensi kerralla voisin panna kaikki peliin ja yrittää jutella vielä enemmän, ja poistaa tuon turhan kännisepostuksen mikä ei varmaan ollut kovin viehättävää. Olisin esimerkiksi voinut tutustua uusiin ihmisiin juttelemalla ja kyselemällä heiltä vieläkin enemmän.

Noniin, nyt on asia käsitelty enkä harmittele enää muuta kuin fyysistä oloa. Piste.

Hei taas pitkästä aikaa. Meinaa välillä loppua into blogin kirjoittamiseen, mutta nyt sain taas kipinää purkaa tänne ajatuksiani.

Jotenkin olen alkanut päästä jyvälle sosiaalisessa kanssakäymisessä. Hassua kyllä, kaikkeen näyttää olevan näkymättömät säännöt joita jokainen noudattaa ja joista ei ääneen puhuta. Myös jokainen turhalta kuulostava lausahdus on usein laskelmoitua ja sillä on usein suurempi tarkoitus. Olen yhä enemmän alkanut tarkkailemaan ihmisten käytöstä ja sitä, miksi he käyttäytyvät niin. Olen kehittynyt itse, ja tässä avainkohtia mitä teen saadakseni enemmän ihmissuhteita:

Pyrin näkemään asiat muiden silmin. Pyrin tekemään tilanteet ihmisille mahdollisimman mukavaksi, yritän jakaa ystävällisyyttä ja rakkautta (tietenkin sopivassa määrin) ympärilleni. Toisinsanoen yritän ANTAA mahdollisimman paljon, odottamatta mitään takaisin. Annan jokaiselle vapauden päättää haluaako hän antaa minulle mitään vai ei, pidän hänelle oven auki enkä ahdista ja "pakota" seuraani. Ennen olen ollut kovin hiljainen ja ajatellut koko ajan itseäni yrittäen miellyttää ja roikkua kintereillä. Ja kaikkihan sen tietää että jos liikaa yrittää niin toinen tuppaa vaan pelästymään ja menemään kauemmas. Onko toiselle mukavaa olla seurassa joka ei puhu? Ei. Onko mukavaa kun toinen on kovin jännittynyt ja yrittää pakolla keksiä juteltavaa vaikkei mitään yhteistä ole? Ei. Täytyy vaan hyväksyä että kaikkien kanssa ei tule toimeen.

Yksi jännä juttu mitä olen huomannut, on se, että osaan ikäänkuin kääntää jännittyneen olotilani luonnolliseksi. En yritä olla mitään, vaan juttelen omana itsenäni mitä päähän tulee. Ennen esimerkiksi kun olin ihastukseni lähettyvillä, olin hiljainen ja yritin vaan näyttää nätiltä. Nykyään juttelen enemmän enkä välitä jos kaikki ilmaisu ei ole täysin tyylikkäästi sanottu, yritän vaan olla oma itseni. Ja hymy ja nauru todella kaunistaa sen sijaan että olisi hiljaa.

Enkä tarkoita että edelleenkään olisin puhelias, olen vain alkanut pitää itseäni moniulotteisenpana ja persoonallisenpana ihmisenä. Ok, olen luonteeltani aika hiljainen, ja tietyissä tilanteissa olen ehkä hitaan, tyhmän ja ujon oloinen. Ja olenkin välillä vähän hidas enkä penaalin terävin kynä, hah. Mutta kun se vaan on niin ettei täydellistä ihmistä ole. Omaan rauhallisen luonteen, mutta olen silti hyvä tyyppi. Minulla on huumorintajua, heitän sarkastista ja nasevaa juttua. Olen ystävällinen ja mukava, luotettava ja ennenkaikkea reilu. Olen itsenäinen. Olen aika menestynyt. Olen nätti, hyväkroppainen ja liikunnallinen tyttö. Kunnianhimoinen ja sinnikäs niissä asioissa mitä haluan. Toisaalta vähän vaikea sanoa kun en ole toisena ihmisenä elänyt - ehkä jokainen pitää itseään huumorintajuisena ja sinnikkäänä? Mikä toisaalta on se raja milloin normaali jaksaminen muuttuu sinnikkääksi, kun siinä pitää myös huomioida omat voimavarat mitkä eivät ole samat jokaisella?

Ennen en elänyt näin täysillä jokaista päivää... Lapsena sitä vain oli sen kummemmin ajattelematta ajan kulua. Nykyään teen joka päivä jotain hyödyllistä ja kehittävää.

Se on muuten jännä, miten mielialat heittelee päivän aikana. Yleensä minulle tulee masentunut mieli myöhään illalla kun olen vähän väsynyt. Nytkin se hieman yrittää nostaa päätään. Silloin tekisi mieli lähettää viesti "exälle" ja muuta turhaa, ihan vaan ettei tuntuisi yksinäiseltä. Yksinäisyys, se pahin pelko...

Heipparallaa! Lauantai. Eilen olin Helsingin yöelämässä pyörähtämässä ja ennen sitä nauttimassa aurinkoisesta säästä rannalla kaverien kanssa. Kuitenkin koko päivää varjosti taas se tuttu ulkopuolisuuden tunne ja se, ettei osaa jutella tarpeeksi ihmisille. Miten minulle onkin tullut tälläinen hiljainen luonne. Jotain sitä osaa kysellä ja heittää pari kommenttia puolen tunnin sisään, mutta enimmäkseen tykkään kuunnella. Olenko vain itsekäs ja haluan vain muiden viihdyttävän ja keksivän sitä juteltavaa kun itse ei jaksa? Olenko vain perusluonteeltani tämmöinen vai onko kyse vain pelosta? Luulen että nämä kaikki syyt yhdistyvät minussa... Hävettää kyllä sinänsä kun kokemusteni ja aktiivisuuteni takia minulla "kuuluisi" olla paljon ystäviä, mutta totuus on että ne kaikki ovat pintapuolisia ja kaikki he kommentoisivat minua että "todella hiljainen, en tunne häntä". Tämä varmaan johtuu paljolti kasvatuksesta, myös vanhempani ovat hiljaisia eikä meillä kotona ole koskaan kovin harrastettu smal talkia vaan kaikki kyhjöttävät omassa nurkkauksessaan kotona.

Tämä on kyllä todella rasittavaa, tuntuu että olisi umpikujassa ja väkisin yrittää päästä tiiliseinästä läpi raapien ja kaapien, mutta ei, ei pysty.

Eilen kuitenkin minulla oli yksi valaistumisen hetki ja aloinkin jutella tämän mietteen jälkeen enemmän. Aloin ajattelemaan enemmän sitä toista henkilöä ja miten voisin saada hänen olonsa paremmaksi. Ei pitäisi keskittyä koko ajan niin paljon itseensä.

Näin sitten ihastustanikin, mutta pelkään pahoin että hänenkin huomion vie kaverini joka on niin tavattoman puhelias, iloinen ja spontaani. Jään taas ihan varjoon. Noh, täytyy yrittää olla oma itse ja keksiä se oma juttu missä olisin se hyvä persoonallinen ja kiva itseni, ei kaikille sovi sama tyyli. En vaan oikein tiedä mikä se on. Ok, olen hiljaisempi mutta voisin ottaa ihan rennosti, yrittää hyväksyä itseni ja päästää valloilleen sen hauskan ja nasevien vitsien puoleni, jota kyllä löytyy. Mutta aina ei vaan voi mitään, jos tuntuu huonommalta ja on jollain hetkellä huono itsetunto niin vaikeaa se on alkaa rennosti käyttäytymään jos ei oikeasti tunne olevansa hyväksytty ja rakastettu.

Sosiaalinen kanssakäyminen on aivan älyttömän haastavaa!!! Koko ajan pitää tasapainoilla sopivalla kohdalla, yrittää pitää sopiva välimatka mutta kuitenkin antaa itsestään kaikki mikä lähtee. Valitettavasti minusta tuntuu ettei minulla ole paljon annettavaa. En vain ymmärrä miten tämä voikin olla niin vaikeaa. Ihmiset kyllä ovat aluksi minusta kiinnostuneita ja minun on helppo antaa mielenkiintoinen ensivaikutelma, mutta sitten taas epävarmuus ottaa vallan ja ihmisiä ei enää kiinnosta. On aika harvoja ihmisiä joiden kanssa oikeasti synkkaa, kai se on vain hyväksyttävä että suurin osa on niitä koiraihmisiä ja itse olen kissa.