Heipparallaa! Lauantai. Eilen olin Helsingin yöelämässä pyörähtämässä ja ennen sitä nauttimassa aurinkoisesta säästä rannalla kaverien kanssa. Kuitenkin koko päivää varjosti taas se tuttu ulkopuolisuuden tunne ja se, ettei osaa jutella tarpeeksi ihmisille. Miten minulle onkin tullut tälläinen hiljainen luonne. Jotain sitä osaa kysellä ja heittää pari kommenttia puolen tunnin sisään, mutta enimmäkseen tykkään kuunnella. Olenko vain itsekäs ja haluan vain muiden viihdyttävän ja keksivän sitä juteltavaa kun itse ei jaksa? Olenko vain perusluonteeltani tämmöinen vai onko kyse vain pelosta? Luulen että nämä kaikki syyt yhdistyvät minussa... Hävettää kyllä sinänsä kun kokemusteni ja aktiivisuuteni takia minulla "kuuluisi" olla paljon ystäviä, mutta totuus on että ne kaikki ovat pintapuolisia ja kaikki he kommentoisivat minua että "todella hiljainen, en tunne häntä". Tämä varmaan johtuu paljolti kasvatuksesta, myös vanhempani ovat hiljaisia eikä meillä kotona ole koskaan kovin harrastettu smal talkia vaan kaikki kyhjöttävät omassa nurkkauksessaan kotona.

Tämä on kyllä todella rasittavaa, tuntuu että olisi umpikujassa ja väkisin yrittää päästä tiiliseinästä läpi raapien ja kaapien, mutta ei, ei pysty.

Eilen kuitenkin minulla oli yksi valaistumisen hetki ja aloinkin jutella tämän mietteen jälkeen enemmän. Aloin ajattelemaan enemmän sitä toista henkilöä ja miten voisin saada hänen olonsa paremmaksi. Ei pitäisi keskittyä koko ajan niin paljon itseensä.

Näin sitten ihastustanikin, mutta pelkään pahoin että hänenkin huomion vie kaverini joka on niin tavattoman puhelias, iloinen ja spontaani. Jään taas ihan varjoon. Noh, täytyy yrittää olla oma itse ja keksiä se oma juttu missä olisin se hyvä persoonallinen ja kiva itseni, ei kaikille sovi sama tyyli. En vaan oikein tiedä mikä se on. Ok, olen hiljaisempi mutta voisin ottaa ihan rennosti, yrittää hyväksyä itseni ja päästää valloilleen sen hauskan ja nasevien vitsien puoleni, jota kyllä löytyy. Mutta aina ei vaan voi mitään, jos tuntuu huonommalta ja on jollain hetkellä huono itsetunto niin vaikeaa se on alkaa rennosti käyttäytymään jos ei oikeasti tunne olevansa hyväksytty ja rakastettu.

Sosiaalinen kanssakäyminen on aivan älyttömän haastavaa!!! Koko ajan pitää tasapainoilla sopivalla kohdalla, yrittää pitää sopiva välimatka mutta kuitenkin antaa itsestään kaikki mikä lähtee. Valitettavasti minusta tuntuu ettei minulla ole paljon annettavaa. En vain ymmärrä miten tämä voikin olla niin vaikeaa. Ihmiset kyllä ovat aluksi minusta kiinnostuneita ja minun on helppo antaa mielenkiintoinen ensivaikutelma, mutta sitten taas epävarmuus ottaa vallan ja ihmisiä ei enää kiinnosta. On aika harvoja ihmisiä joiden kanssa oikeasti synkkaa, kai se on vain hyväksyttävä että suurin osa on niitä koiraihmisiä ja itse olen kissa.