Hei taas pitkästä aikaa. Meinaa välillä loppua into blogin kirjoittamiseen, mutta nyt sain taas kipinää purkaa tänne ajatuksiani.

Jotenkin olen alkanut päästä jyvälle sosiaalisessa kanssakäymisessä. Hassua kyllä, kaikkeen näyttää olevan näkymättömät säännöt joita jokainen noudattaa ja joista ei ääneen puhuta. Myös jokainen turhalta kuulostava lausahdus on usein laskelmoitua ja sillä on usein suurempi tarkoitus. Olen yhä enemmän alkanut tarkkailemaan ihmisten käytöstä ja sitä, miksi he käyttäytyvät niin. Olen kehittynyt itse, ja tässä avainkohtia mitä teen saadakseni enemmän ihmissuhteita:

Pyrin näkemään asiat muiden silmin. Pyrin tekemään tilanteet ihmisille mahdollisimman mukavaksi, yritän jakaa ystävällisyyttä ja rakkautta (tietenkin sopivassa määrin) ympärilleni. Toisinsanoen yritän ANTAA mahdollisimman paljon, odottamatta mitään takaisin. Annan jokaiselle vapauden päättää haluaako hän antaa minulle mitään vai ei, pidän hänelle oven auki enkä ahdista ja "pakota" seuraani. Ennen olen ollut kovin hiljainen ja ajatellut koko ajan itseäni yrittäen miellyttää ja roikkua kintereillä. Ja kaikkihan sen tietää että jos liikaa yrittää niin toinen tuppaa vaan pelästymään ja menemään kauemmas. Onko toiselle mukavaa olla seurassa joka ei puhu? Ei. Onko mukavaa kun toinen on kovin jännittynyt ja yrittää pakolla keksiä juteltavaa vaikkei mitään yhteistä ole? Ei. Täytyy vaan hyväksyä että kaikkien kanssa ei tule toimeen.

Yksi jännä juttu mitä olen huomannut, on se, että osaan ikäänkuin kääntää jännittyneen olotilani luonnolliseksi. En yritä olla mitään, vaan juttelen omana itsenäni mitä päähän tulee. Ennen esimerkiksi kun olin ihastukseni lähettyvillä, olin hiljainen ja yritin vaan näyttää nätiltä. Nykyään juttelen enemmän enkä välitä jos kaikki ilmaisu ei ole täysin tyylikkäästi sanottu, yritän vaan olla oma itseni. Ja hymy ja nauru todella kaunistaa sen sijaan että olisi hiljaa.

Enkä tarkoita että edelleenkään olisin puhelias, olen vain alkanut pitää itseäni moniulotteisenpana ja persoonallisenpana ihmisenä. Ok, olen luonteeltani aika hiljainen, ja tietyissä tilanteissa olen ehkä hitaan, tyhmän ja ujon oloinen. Ja olenkin välillä vähän hidas enkä penaalin terävin kynä, hah. Mutta kun se vaan on niin ettei täydellistä ihmistä ole. Omaan rauhallisen luonteen, mutta olen silti hyvä tyyppi. Minulla on huumorintajua, heitän sarkastista ja nasevaa juttua. Olen ystävällinen ja mukava, luotettava ja ennenkaikkea reilu. Olen itsenäinen. Olen aika menestynyt. Olen nätti, hyväkroppainen ja liikunnallinen tyttö. Kunnianhimoinen ja sinnikäs niissä asioissa mitä haluan. Toisaalta vähän vaikea sanoa kun en ole toisena ihmisenä elänyt - ehkä jokainen pitää itseään huumorintajuisena ja sinnikkäänä? Mikä toisaalta on se raja milloin normaali jaksaminen muuttuu sinnikkääksi, kun siinä pitää myös huomioida omat voimavarat mitkä eivät ole samat jokaisella?

Ennen en elänyt näin täysillä jokaista päivää... Lapsena sitä vain oli sen kummemmin ajattelematta ajan kulua. Nykyään teen joka päivä jotain hyödyllistä ja kehittävää.

Se on muuten jännä, miten mielialat heittelee päivän aikana. Yleensä minulle tulee masentunut mieli myöhään illalla kun olen vähän väsynyt. Nytkin se hieman yrittää nostaa päätään. Silloin tekisi mieli lähettää viesti "exälle" ja muuta turhaa, ihan vaan ettei tuntuisi yksinäiseltä. Yksinäisyys, se pahin pelko...